Tahdon

Työkaverini kutsui minut häihinsä. Huippua! Homma toimii näin. Ensin hankitaan 红包 (hongbao, punainen kuori). Kuoreen laitetaan rahaa lahjaksi hääparille. Summa riippuu siitä, miten läheisiä olette. Ohjenuorana on, että summan tulisi kattaa sinun (ja mahdollisen avecisi) häälounaskulut. Kuoreen on tärkeä kirjoittaa nimi, sillä hääpari tekee listan hongbaon antaneista ihmisistä. Kun he sitten menevät naimisiin, on odotettavissa vastavuoroinen punainen kuori.

Hääseremoniat alkoivat sunnuntaiaamuna kello seitsemän. Kello kahdeksan on hyvä olla morsiamen kotona, sillä kahdeksan on hyvä numero. Morsiamen ystävät ja perhe tekevät barrikadin ovelle, ja sulhasen ja bestmanien pitää lahjoa tiensä läpi hongbaolla ja erilaisilla esityksillä. Kun morsian on saatu mukaan, matka jatkuu pariskunnan yhteiseen kotiin.

Pihatie on aseistettu erilaisin paukkupommein. Syytä mekkalaan en tiedä, mutta ääntä ja savua kyllä lähti. Niiden saattelemana pariskunta astelee punaista mattoa pitkin asuntoon.

Asunnossa tarjoiltiin kiinalaisia suupaloja, joista helpoiten suomeksi kääntyy keitetty kananmuna. Muna tarjoillaan ilman mitään mausteitä tai liemiä. Voitte arvailla symboliikkaa. Kaikki vieraat tuntuivat käyvän makuuhuoneessa ihailemassa vuodevaatteita. Kiinan punaista ja silkkiä. Poislähtiessä talkkari naureskellen lakaisi ilotulituksen jälkiä kadulta.

Varsinainen isomman joukon juhla järjestettiin hotellin konferenssitilassa, minne oli aseteltu yltäkylläisesti kukkia ja koristeita. Keskelle salia oli jopa rakennettu korotettu käytävä, hieman samaan tapaan kuin meidän kirkoissa oleva keskikäytävä.

Juhlalounas oli sekoitus länsimaisia ja kiinalaisia perinteitä. Puheita pidettiin, pari asteli korotettua kujaa pitkin estradille, juontaja viihdytti vitsein ja pelein. Pariskunnan vanhemmat olivat hyvin paljon esillä seremonioissa. Lavalla oli kolme kynttilää. Avioparin vanhemmat sytyttivät ensin alemmat, minkä jälkeen pari yhdessä sytytti korkeimmalla olevan kynttilän. Päälavan taustana oli valtava videotaulu, missä pyöri parista otettua kuvia. Saippuakupliakin oli!

Lounas oli kuin hulppea päivällinen. Ruokalajeja en laskenut, mutta puolitäytenä pöydästä ei päässyt lähtemään. Kattaus oli tietenkin punasävyinen. Kattaukseen kuului myöskin muutama aski kallista tupakkaa, millä osoitetaan arvostusta vieraita kohtaan. Vieraat pukeutuivat kuin tiistai-iltana ostarille. Farkut ja kauluspaita oli yleisin asu. Takki ja solmio saivat lähteä aika vikkelään kun huomasin, että vain sulhanen on puvussa.

Näissä häissä oli kuulemma sekoitus perinteistä ja modernia. Trendinä on, että hääjuhlaa jatkuvasti yksinkertaistetaan. Perinteisiin, päiväkaupalla kestäviin kinkereihin kun ei vaan ole enää aikaa. Missä se "Tahdon." sitten sanottiin? Tietojeni mukaan pari oli jo aiemmin käynyt maistraatissa allekirjoittamassa paperin. Siihen ei liittynyt mitään sereminoita.

Hississä

Olenkohan koskaan nähnyt kenenkään painavan koto-Suomessa hissin "ovet kiinni" -nappia? Ei se ainakaan kovin yleistä ole. Eihän sen napin renkuttaminen matkaa juuri jouduta.

Kiinassa tuo nappi sen sijaan on suurella kulutuksella. Nappuloita lähimpänä seisovan henkilön kunniatehtävänä on ripeästi ihmisten poistuttua rämpyttää tuota namiskaa. Siinä voi näet säästää sekuntikaupalla aikaa. Tein muutaman kokeenkin: jos seison oven vieressä ja painan tuota taianomaista nappia, saan hyväksyviä nyökkäyksiä. "Katos vaan, osas." Jos seison paikallani muina miehinä noin 50% kerroista joku kurkottaa tuhisten toiselta puolelta hissikoria napille. Yleensä silloin ovet jo sulkeutuvat. Toisella puolella kerroista saan seurata vaivautuneita, katossa vaeltelevia katseita.

Epäluuloisuus hissien ohjauslogiikaan näkyy myös siinä, että kerroksessa harmillisen usein "varmuuden vuoksi" painetaan sekä ylös- että alaspäin nuolia. Sitten kun ovi aukeaa aletaan, kiinalaiseen tapaan ei kovin hillityllä äänenvoimakkuudella, tiedustella korin kulkusuuntaa.

Pekingissä kerrostalossani oli hissipalvelija. Pienen hissin yksi nurkka oli kalustettu pienellä pöydällä, jakkaralla ja puhelimella. Se oli hissinhoitajan toimipiste. Sisään astuvilta asukkailta tiedusteltiin päätepysäkki, minkä jälkeen hän operoi ohjauspaneelia. Ehkä sillä oli tarkoitus välttää näitä arkipäivän kiusallisia hissiongelmia.

Kiinalaisturisti

Paljon puhutaan siitä, minkälaisia vierailijoita suomalaiset ovat Eestissä. Tai brittituristit missä tahansa. Jokaisella kansalla taitaa olla omat erityispiirteensä ulkomaille matkatessa. Niin on kiinalaisillakin.

Kävin äsköttäin työasioissa kiinalaisten kollegoiden kanssa Intiassa. Matkalle valmistautuminen alkoi kuukausia etukäteen: viisumi-, lääkehuolto-, turvallisuus-, rahanvaihto- ja kielikysymykset käsiteltiin hyvin perinpohjaisesti. Sen ymmärtää, sillä kovin monet kiinalaiset eivät juokse jatkuvasti ulkomailla. Kotimaan matkailu elää ja voi hyvin täällä.

Oli hauska tarkkailla miten kollegat reagoivat uuteen ympäristöön. Muutamat huokaisivat ääneen helpotuksesta kun hotellin taksi kaarsi aulan eteen. Selvisimme lentokentältä ja intialaisittain englantia puhuvista tullivirkailijoista, jotka eivät tahtoneet ymmärtää kiinalaisten haluavan asioida hänen tiskillään yhtenä pallona. Mutta onkohan tässä viiden tähden hotellissa lämmintä vettä? Ei peseytymistä varten, vaan nuudeleita.

Ruokapuoli oli nimittäin yksi kynnyskysymyksistä. Intialaiset kollegat olivat panneet parastaan ja tarjoilivat melko juhlavia lounaita ja illallisia. Silti toisella korvalla sai kuunnella kiinalaisten kinausta siitä, mikä ruoka todennäköisimmin sopii heille. "Kiinaan tulevien turistien ei ainakaan tarvitse olla huolissaan mistään vatsataudeista", yksi tokaisi.

Reissun loppua kohden monilla kuitenkin asenne muuttui. Paikallinen taksi ei ollutkaan enää pelottava, vaan kiva elämys. Intialainen sapuska alkoi maistua. Tai ainakin siitä osattiin kieltäytyä kohteliaammin kuin tyrkyttämällä omaa nuudelipurkkia. Pienellä vaivalla intianenglantikin alkoi taittua. Kaikki vieras ei ollutkaan enää automaattisesti pelottavaa, pahaa ja huonompaa kuin kotimaassa.

Suurella osalla kiinalaisista ei ole ollut juuri mahdollisuuksia tutustua omakohtaisesta maailmaan Kiinan ulkopuolella. Siitä se pieni arkuus vierasta kohtaan ja oman kulttuurin pönkittäminen vain johtuu. Tutustumalla muihin maihin maailmankatsomus avartuu yllättävillä tavoilla ja yht'äkkiä maailma tuntuukin paljon pienemmältä. Niin kiinalaisille kuin meille muillekin.

Parinhakua

Avioliitto on Kiinassa vakava juttu. Se ei ole vain kahden yksilön välinen asia, vaan oikeastaan kahden perheen, jopa kahden suvun, välinen järjestely. Niinpä kumppanin valintakaan ei ole pelkästään sinun asiasi, vaan myös vanhemmillasi on sanansa sanottavana. Ja usein se sana painaa.

Naimisiin olisi hyvä mennä noin 26-vuotiaana. Muuten on vaara, erityisesti naisilla, jäädä "ylimääräiseksi". No, eihän asia enää nykyään ole näin yksioikoinen. Kaupungissa asuvat nuoret aikuiset eivät ole iästä yhtä huolissaan kuin vanhempansa. Niinpä lasten ja vanhempien välille voi alkaa syntyä kitkaa kun ikä alkaa lähestyä kolmeakymmentä. Perinteisesti siinä tapauksessa on kaksi vaihtoehtoa: joko painostetaan avioliittoon nykyisen kumppanin kanssa, tai kumppanin puuttuessa aletaan metsästää sopivaa kandidaattia.

Mistä paria voisi sitten hakea? Kaveripiiri on tietysti klassikko täälläkin, mutta erityisen suosittua on internetin käyttö. Lähes kaikissa viestintäohjelmissa on toiminto, jolla voi katsella ketä on lähellä ja ottaa helposti kontaktia. WeChat on melko viaton, MoMo (englanniksi "stranger") ehkä ei niinkään. Kiinalaisessa Twitterissä eli Weibossa on myös tämä toiminto.

Mutta osattiin sitä ennen internetiäkin! Perinteinen keino nimittäin on laittaa pojan/tytön tiedot paperille ja painella viikonloppuna torille jututtamaan muita samassa tilanteessa olevia vanhempia. Mikäli vanhemmat pääsevät sopuun, voidaan kontaktit välittää jälkikasvulle. Eräs paikallinen kaverini kertoi äitinsä järjestävän hänellä keskimäärin kahdet sokkotreffit viikossa.

Kiinassa väkeä riittää, joten nämäkin markkinat ovat melko suuret. Viikonloppuna Shanghain aviomarkkinoilla oli kuhinaa. Paikalla oli ihmisiä kuin muurahaisia tarkastelemassa tuhansia pikkuilmoituksia. Alla on muutama kuva ja pari vapaasti käännettyä ilmoitusta.

"Shanghailainen nainen, s. 1982, 160 cm, alempi tutkinto, kuukasipalkka 7000 yuania, lyhyt avioliitto takana, nuorekas ja hyvä luonne. Haetaan miestä: Shanghailainen, n. 175 cm, vähintään alempi tutkinto, asunto, vakityössä, max. 5 v vanhempi."

"Shanghailainen nainen, s. 1986, 168 cm, töissä mainostoimistossa, alempi tutkinto. Palkka 500 yuania, oma asunto. Haetaan miestä: yli 175 cm."

Valkokaulus

On cool olla sisätöissä. Se on uutta Kiinaa ja ihan niinkuin lännessä. Eihän kukaan halua olla ulkohommissa eikä ainakaan näyttää siltä. Mutta miten kertoa kaikille olevansa sisätöissä?

Ulkona iho päivettyy inhasti. Päivävarjolla sekä rannalla pidettävällä "face-kinillä" (kts. toissakirjoitus) saa kätevästi estettyä rusketuksen. Ihan kuin konttorityöläisellä! Vaalea iho ei tosin ole aasialaisille mikään uusi villitys. Siinä missä lännessä myydään itseruskettavia voiteita täällä kaupataan ihoa vaalentavia valmisteita.

Sisätyöpäivän jälkeen on kiva mennä kävelyllä ja hakemaan torilta kananjalkoja. Maatyöläiset pukeutuvat palttooseen ja haalareihin, mutta kunnon oloneuvos painelee kadulle pyjamassa. Näkevät sitten muutkin miten meillä on varaa olla jouten eikä ole naama noessa.

Konttorihommissa eivät myöskään kynnet kulu. Olen useasti törmännyt miehiin, joilla on yksi tai muutama kynsi valtavan pitkiä. Olen kuullut ilmiölle useita selityksiä. Yksi: Pitkällä kynnellä on kätevä raapia niskaa. Kaksi: pitkät kynnet korostavat sitä, ettet ole ulkotöissä. Kolme: Sähkösuunnittelijan on kätevä ko. sormella osoittaa piirikaavoista hiuksenohkaisia kytkentöjä tarkasti. Mene ja tiedä.

Tapakasvatusta

Alkuviikosta olin konferenssissa, johon kokoontui meitä nuoremman polven edustajia eri puolilta firmaa: kaivostekniikasta suihkumoottoreihin ja MRI-skannereista vetureihin.

Ensimmäisen päivän jälkeen ohjelmaan tuli yllättävä muutos. Konferenssin vetäjä päätti pitää tapaluennon, eli miten toimitaan kansainvälisessä ympäristössä. Vaikka suurin osa liittykiin kiinalaisiin tapoihin, ehkä jotakin kolahtaa suomalaisillekin.

Ruokapöydässä:

• Ruoka suussa ei saa puhua.
• Pöytäseurueen kanssa pitää osata keskustella. Myös entuudestaan tuntemattomien kanssa. Huutamiseen ei kuitenkaan ole tarvetta
• Mikä menee suuhun myös pysyy siellä.

Presentaatiossa, luennoilla ja vastaavissa tilaisuuksissa:

• Yleisössä ei saa nukkua. Puhuja näkee sinut kyllä.
• Myöskään puhelinta ei räplätä.
• Muistiinpanoja sen sijaan on hyvä kirjoittaa. Tai ainakin teeskennellä kirjoittavansa.
• Hymyile ja nyökkäile välillä. Kuuntele tai teeskentele kuuntelevasi.
• Kysymyksiä on oltava. Kirjoita pari kysymystä etukäteen tai viimeistään esityksen aikana.

Lisäksi sivuttiin kättelytekniikkaa ja teknologiaprojektien esittelyä yleiskielellä. Kuulostaako lapsellisen helpolta?

Miksi näihin asioihin käytettiin aikaa? Tuliko meistä parempia teknologiaosaajia? Tämä on kansainvälistä yrityskulttuuria. Jos mussutat ruokaa suu auki ja huutelet naapuripöytiin, ei auta selittää että kotona Kiinassa näin on tapana tehdä. Samoin suomalaisuuteen on turha vedota kun kokouksen jälkeen kysymysten aikaan istuu kädet puuskassa tuijottamassa kattoa. Toimitusjohtajan puheen ohi nukkuneen ei ehkä kannata odottaa ihmeitä urakehityksen suhteen, vaikka koodia viljelisi kuinka notkeasti.

Hyvillä tavoilla ja etenkin taidolla lukea sosiaalisia tilanteita tekee ihmeitä. Näin voi rakentaa omaa brändiä ja tulla muistetuksi hyvällä tavalla. Maassa maan tavalla toki pätee, mutta fiksumpi osaa joustaa.

Seuramatkalla

Herätyskello pärähtää 5:45. Hotellihuoneessa on tunkkainen ja kostea ilma. Matkanjohtaja ilmoitti illalla, että bussi hakee meidät kuudelta hotellista lentokentälle. Minä istun lähtovalmiina sängyn päädyssä, huonetoverini haukottelee ja selittää: "Ei se sitä tarkoita, että oikeasti kuudelta lähdettäisiin. Mennään nyt ainakin ensin aamupalalle."

Tavallaan helpotun. Alkuperäisellä aikataululla lentokentällä odottelua olisi näet varsin mukavat neljä tuntia. Matkalla Wuxista Sanyaan kentällä oli odotteluaikaa varattu mukavat kolme tuntia. Kiva kun joku muu on tehnyt järjestelyt ja aikataulut.

Syksy on lomaaikaa. Ensin on zhongqiujie, eli keskisyksyn juhla. Joka juhlalla on oma ruokansa, ja syksyllä kuukakut, jos tuo nyt on oikea käännös moon cakelle, ovat todella in. Leivokset pakataan mitä koreimpiin paketteihin ja niitä annetaan sukulaisille ja yrityslahjoina. En kovin perusta ko. herkusta, mutta tänä vuonna tarjolla oli myös jäätelötäytteisiä versioita ja ne kyllä toimivat.

Vietin kuukakkujuhlaa työpaikan järjestämällä matkalla kiinalaisten tropiikkiin, Hainaniin. Kaupunki itsessään ei juuri vakuuttanut, ellei kala- ja äyriäisruokia lasketa. Ensin ostetaan torilta kalat, katkaravut yms., minkä jälkeen haetaan ravintola, joka valmistaa ne ruuaksi. Näppärää ja huokeaa.

Yhden päivän vietimme pienellä saaralle Hainanin kainalossa. Heti aamusta lautalle johtavassa jonontapaisessa muodostelmassa oli satoja ihmisiä. Saarella sai harrastaa monenlaista vesiurheilua sukelluksesta vesijetteihin. Kävimme kaverin kanssa pinnan alla katsomassa muovipusseja ja kahta meduusaa. Samalla ihailin kiinalaista rantamuotia. Kauden kuumin juttu on "face-kini".

Osa rannoista oli hotellin yhteyteen rakennettuja. Rantatuoliparin sai vuokrata kohtuullisella 40 euron tuntitaksalla. Kaupan päälle pari pulloa vettä ja valokuva. Sama meininki oikeastaan leimasi koko pikkusaarta sekä Sanyaa. Kohtuuttomat hinnat kohtuuttoman heikoista rannoista ja fasiliteeteista.

Viimeisenä iltana kävimme ostamassa tuliaisia. Hedelmät Hainanissa ovat ensiluokkaisia. Pitkän tinkaamiseen jälkeen teimme kaupat: 9 hengen porukkamme osti mukaan rapiat 150 kiloa mangoja. Hedelmät pakattiin lentorahtia varten ja riksakuski kelkkoi lastin hotellille.

Ensi kerralla, jos sellainen tulee, suuntaan ehdottomasti saaren sisäosiin, missä asuu saaren alkuperäisiä asukkaita. Rantalomille parempia paikkoja löytyy naapurimaista.