Human Resources

Kiina ja Intia painelevat väestötilastoissa omalla dekadillaan. Kun maassa on toista miljardia kansalaista, ei ole vaikeaa hoksata mikä on ilmeinen resurssi valtion käyttöön. Suomalaisia on 23.11. tiedon mukaan hulppeat 5 425 050. Yhtä suomalaista kohden Kiinassa on noin 250 toveria. Ero näkyy katukuvassa.

Nopealla vilkaisulla huomaa huvittavan tehottomuuden. Lähimetroasemalla on yleensä melko hiljaista. Kuitenkin kummallakin sisäänkäynnillä on viisi ihmistä päivystämässä. Yksi ohjaa harvat tulijat laittamaan laukut läpivalaisuun, toinen tuijottaa laitteen ruutua, kolmas seisoo porttien ulkopuolella, neljäs sisäpuolella ja viides pitää lippukioskia. Lippuautomaatitkin on toki käytössä. Sitten on vielä laiturilla olevat ohjastajat.

Työvoimaa riittää myös läheiseen supermarketiin. Liki jokaisen hyllyrivin päässä on esittelijöita tarjoamassa maistiaisia. Ja jos Suomessa naureskellaan "kunnan hommille" kun neljä nojaa lapioon ja yksi kaivaa, niin miettikääpä miltä näyttää kun lapioita onkin samaan hommaan monta kymmentä. Eikä kukaan nojaa.

Suomessa jaetaan jonkin verran postia monsterimaisten automaattisysteemien kautta. Täällä kusti polkee jokaisen paketin perille korkeimman henkilökohtaisesti. Protokollaan kuuluu, että osoitteen alle laitetaan vastaanottajan puhelinnumero, jotta kusti voi rimpauttaa ennen toimitusta.

Toisaalta Kiinassa on todella moderneja järjestelmiä, ja toisaalta taas näkee aivan uskomatonta työvoiman "tuhlausta". Miksi? En usko,että syy on tietotaidossa. Seuraava helppo selitys on, että palkkoihin menee vähemmän kuin automatisoituihin järjestelmiin. Tässä on ehkä hitunen totuutta.

Ehkä kyseessä on kuitenkin isompi ilmiö. Wikipedian siteerauksen mukaan seuraavan 15 vuoden 300 miljoonaa kiinalaista muuttaa maalta kaupunkeihin. Näille ihmisille pitää järjestää asuntoja, toimiva infrastruktuuri, joukkoliikenne ja ennen kaikkea töitä.

Ehkä tämän tehottomuuden taustalla on myös halu antaa töitä ja siten tuloja ja mahdollisuus elämän vakiinnuttamiseen mahdollisimman monelle. Vähän niinkuin "museomummot" Venäjällä. Yhteiskunnan kannalta on parempi kaventaa leipää ja jakaa useammalle kuin jättää ihmisiä järjestelmän ulkopuolelle.

Valtaetäisyys

Kuten aiemmin uhittelin, luonnontiedetaustani vuoksi tutustun myös kulttuureihin systemaattisesti. En tiedä alasta oikeastaan mitään, joten todennäkoisesti ainakin osa on pohdinnoista täyttä fuulaa. Se varoituksista, aloitetaan inssin juttusarja kulttuurieroista termistä valtaetäisyys.

On hyvä alkaa määritelmästä: “Power distance is the extent to which less powerful members of institutions and organizations within a country expect and accept that power is distributed unequally.” Tämä on koko teorian kehittäjän, Geert Hofsteden, tekstiä.

Sitten tulkinta: Valtaetäisyys tarkoittaa suurin piirtein sitä, miten paljon etäisyyttä on valtaapitävän ja alaisen välillä. Jos etäisyys on pieni, alaiset ovat "lähellä" johtajia. Alaisia kunniotetaan muutenkin kuin tuottavina yksiköinä, kanssakäynti on luonteeltaan arkista, ja mielipiteitä kuunnellaan puolin ja toisin.

Suuren valtaetäisyyden kulttuureissa valtaapitävät ovat kaukana kansasta. Valta on kiistatonta ja käskyt ehdottomia. Johtajilta odotetaan jämäkkää otetta ja suunnan näyttämistä ja alaisilta kuuliaisuutta.

Keksitkö jonkun esimerkin kummastakin ääripäästä? Kansallisten kulttuurien lisäksi esimerkkejä voi hakea vaikka harrasteryhmistä, kulteista, sotaväestä ja omasta työpaikkakulttuurista.

No entäs Suomi ja Kiina? Aloitetaan Suomesta. Luin tänään jutun, joka hieman yllätti: Suomessako on kova johtajanpelko? Luulin, että Management by Perkele on myytti. Olen toki kuullut miten naureskellaan ruotsalaisten keskustelevalle kulttuurille, mutta pidin (ja pidän edelleen) sitäkin vitsinä. Minusta Suomessa valtaetäisyys on kohtuullisen pieni. Ihmiset ajattelevat itsenäisesti ja uskaltavat esittää ideoitaan. Johtajat eivät nosta itseään korokkeelle, vaan ovat joukossaan mukana. Toivottavasti en ole ihan väärässä.

Kiinassa asiat ovat toisin. Valtaetäisyys on suuri: pomolle ei mennä noin vain puhumaan omia ajatuksiaan. Itse asiassa minusta välillä tuntuu, että he kovasti haluaisivat näin tapahtuvan, mutta ajatusmalli on todella syvällä alaisten mielissä. Pomo on pomo ja sillä hyvä. Oman työn syvin tarkoitus on edistää johtajan agendaa, ja silloin ei kriittisiä ääniä kannata päästellä.

Sama malli toistuu pienistä yksiköistä aina koko maan huipulle. Huipentuma on etukäteen käsikirjoitettu puoluekokous. Käsiksessä ei muuten ole soraääniä. Johtoportaan halun ylläpitää systeemiä voi jossain määrin käsittää. Kansa pysyy kurissa ja etuoikeutettujen edut ennallaan.

Mutta mitäpä alamaiset ajattelisivat, jos johtaja yht'äkkiä muuttaisi valtaetäisyyttään? Pidettäisiinkö uutta tyyliä merkkinä liiasta pehmeydestä? Voiko tuollainen pehmo edistää meidän etujamme? Eihän se itsekään tiedä mitä tässä pitäisi tehdä? Antaisi nyt vaan selkeän tehtävän...

No mutta miten tämä kaikki näkyy käytännossä? Siten, että johtajista puhutaan pelonsekaisin sanankääntein ja heille on varattu tietty paikka sähköpostien vastaanottaja- ja cc-kentissä. Audienssi on suotavaa varata etukäteen, ja on ihan normaalia että sovittuna aikana onkin ylemmälle taholle tullut muuta menoa. Tehtävät otetaan vastaan käskyinä eikä ideoina, joita voisi kehitellä.

Eräs kaveri täällä sai jokin aika sitten tehtäväkseen järjestää puolen päivän mittaisen seminaarin. Aikataulu näytti epätoivoisen tiukalta. Koitin ehdottaa, voisiko puhujien määrää tai puheiden pituutta vähentää. Kaveri pudisti päätään sanoen puheen pituuden olevan suorassa suhteessa asemaan organisaatiossa. Ja oikeastaan asema myös sanelee sen, keitä pyydetään puhumaan. Jotkut pitää kutsua poliittisista syistä. Oikeastaan koko tapahtuma olikin jo suunniteltu siinä vaiheessa kun eräs manageri tokaisi, että "jokin tällainen tilaisuus olisi varmasti hyodyllinen".

Katkaistaan pohdinnat tähän ja laitetaan loppukaneetiksi lukuja pöytään. Lähdemateriaalissa on mainittu valtaetaisyysindeksin olevan Suomelle 33 ja Kiinalle 80. Suomea pienempi valtaetäisyys on mm. Irlannissa, Israelissa ja Itävallassa. Kiinan lukemiin päästään mm. arabimaissa, Meksikossa ja Venezuelassa.

Dongtian eli talvi

Mistä tietää, etta talvi on tulossa? No ensimmäinen merkki on tietysti se kun pattereissa alkaa kohista ja kaupungissa käännetään lämmöt päälle. Ennen sitä olikin asunnossa melko vilpoista.

Seuraava askel: paikalliset siirtyvät preferoimaan kuumaa kahvia kylmän asemesta, ja Starbucksissa ei enää kysytä haluaako juoman jäillä. Kahvi on muuten mielenkiintoinen poikkeus tässä lämpötila-asiassa. Ruuan yhteydessä (ja muutenkin) on tapana juoda kuumaa vettä. Vähintään pitää olla kädenlämpöistä. Näin on parempi vatsalle, sanovat. Mutta kahvi juodaan kylmänä. Paitsi siis talvella.

Talveen valmistaudutaan suurella pieteetillä joka rintamalla. Korttelimme sisäpihalla on oikein mukavasti istutuksia ja vehreyttä. Viime viikot pihalla on työskennellyt vajaan kymmenen hengen iskujoukko rakentamassa kepeistä käsityönä kehikoita suojaamaan kasveja talvelta.

Hyvä puoli lähestyvässä talvessa on kirkkaat kelit! Viime päivät on ollut oikein mukavaa ja aurinkoista, joskin hieman tuulista. Ja tänään oli vallan erityinen ilta: tähdet tuikkivat pilvettömällä taivaalla.

Kulttuurien ulottuvuuksia

Olen vieraalla maalla, monella tavalla. Aikaisempi kokemus EEG:n ja algoritmien parissa ei ihan suoraan sovellu huoneen kokoisten röntgenjärjestelmien tinkraamiseen. Mutta uusia haasteita tekniikan paristahan minä tulin hakemaankin.

Tekniikan opettelu ei kuitenkaan yksin riitä. Tekniikkaa näet kehittävät ihmiset. Ja heidänkin kanssa pitäisi osata kommunikoida. Kun kielimuuriin lisätään vielä melko korkea kulttuurimuuri, niin ollaan vieraalla maalla niin että tuntuu.

Olen tajunnut, että enhän minä ymmärrä tästä touhusta yhtään mitään. Siis yhtään mitään. Pidin itseäni ainakin jossain määrin tietoisena eri kulttuureista ja pidin itsestäänselvänä, etta osaan suhtautua kiinnostuksella ja kunnioittavasti vieraisiin kulttuureihin. Mutta niin vain huomaan nyrpistäväni nenää joillekin paikallisille tavoille ja ajatteleveni kuinka tämäkin asia osataan meillä hoitaa paremmin.

Nyrpistyksen takana on useimmiten ymmärtämättömyys. Suvaitsevaisuus ja kunnioitus ovat helppoja asioita niin kauan kun ei oikeastaan tarvi suvaita mitään erilaista tai oppia olemaan arvostelematta muiden tapoja.

En pidä nyrpistelystä, joten ei muu auta kuin opiskella ja ottaa selvää. Olen täyttänyt iltojani lueskelemalla kulttuuritutkimuksen perusteita. Onneksi monikansallisen firman kirjastoista löytyy tähän tarpeeseen aika paljon materiaalia. Ymmärtämiseen on vielä pitkä matka, mutta ensimmäiset askeleet on ainakin otettu.

Tämän jaarittelun tarkoitus on varoittaa humanistituttujani. Inssi saattaa näet lähiaikoina ottaa käsittelyyn Hofsteden kulttuuridimensiot ja maalailla esiin joitakin periaatteellisia eroja suomalaisen ja kiinalaisen kulttuurin välillä.